Syksy on mielestäni kaikkein kaunein vuodenaika, ympärillä on niin paljon värejä, ilta hämärtyy aikaisin ja yöt ovat pimeitä. Tähdet ja kuu loistaa taivaalla kirkkkaana ja illan hiljaisuuden voi tuntea. Kynttilät tuovat syysiltoihin lisää kauneutta, herkkyyttä ja lämpöä.
Näin kirjoittaessani voisi ajatella että kaikki on hyvin ja voin kulkea hymyssä suin päivästä toiseen. Kuitenkin, syksy on ollut erittäin vaikeaa aikaa minulle tänävuonna, pelkästään sängystä nouseminen saattaa tuntua kuluttavan liikaa energiaa ja joskus jäänkin päiväksi sänkyyn. Töihin on mentävä työvuorojen niin käskiessä, vaikka tosiasiassa motivaationi työntekoon on miinuksen puolella, sinne kuitenkin raahaudun ja huolehdin että saan työni tehtyä hyvin. Yhä enemmän on tullut myös päviä vastaan, jolloin joudun todella tekemään työtä hymyni eteen, joinain päivinä vain jätän hymyilemättä. Olen tietoisesti jättänyt asioita tekemättä, perunut menojani ja vain unohtanut nauttia pienistä asioista.
Syksy tällä hetkellä merkitsee minulle enimmäkseen luopumista, luopumista ihmisistä. Heinäkuun lopulla sisälläni oli huoli ja pelko menettämisestä, elokuun 1päivä kohtasin juuri nämä tunteet, menetin Isäni. Isän kuoleman jälkeen olin hetken aikaa niin sekaisin päästäni, etten ymmärtänyt oikein miten minun tulisi toimia, mitä minun on tehtävä. Tiesin, että Isä on saatava hautaan mutta en osannut kuvitellakaan mitä kaikkea minun tulee tehdä. Aikaa kului, kuljin täysin sumussa, autopilotti päällä vuorokaudesta seuraavaan, sisälläni oli myllerrys surua ja tyhjyyttä, yritin vain selviytyä päivistä. Syyskuun 3pv oli siunauspäivä, juuri nyt tuntuu että tuo päivä oli raskain ikinä. Kyyneleet valtasivat tähtisilmäni jo kappelin oven avautuessa, ahdistus ja suru kasvoi ensimmäisen virren aikana ja hautaan laskun jälkeen kukkalaitetta kantaessani en pystynyt surunauhaa lukea. Kahvitilaisuuus pidettiin sisareni kodissa, lähimmäisten seurassa.
Syksyyni kuului myös toisesta ihmisestä luopuminen, ihmisestä josta on lyhyen ajan kuluessa tullut hyvinkin tärkeä minulle. Tiesin jo keväästä asti, että syksyn koittaessa Marika on lähdössä reissuun, ja reissu kestäisi pidemmän aikaa, jopa vuoden. Mitä lähemmäs syksyä aika kului sitä enemmän koin ahdistusta ja pelkoa. Lähtöpäivän selvitessä toivoin että kyseinen päivä olisi tänävuonna peruttu kalenterista, joka aamu herättyäni sanoin itselleni että tänään ei ole vielä tuo päivä, älä siis murehdi. Mutta koska aikaa ei voi pysäyttää, tuli kuin tulikin syyskuun 15päivä. Vein Marikan eilen lentokentälle, meillä oli hetki aikaa juoda kahvia ja sitten oli sanottava heipat. Suru tuli puseroon ja kotimatkasta ei selvitty kuivin silmin. Heippojen sanominen on ollut aina vaikeaa mulle, mutta se kuinka vaikeaa tuon sanominen oli eilen, voi sentään. Ajaessani kotiin, ajattelin erästä lausetta, jonka Marika usein on minulle sanonut; "Onneksi en voi ikinä menettää, Universumin välikommentti." Itse tulkitsen sen niin, että koskaan ei voi ketään omistaa, tällöin ei voi myöskään menettää.
Tosiaan juuri luopumisen tuomien tunteiden käsitteleminen on itselleni raskasta ja yritän kaikin tavoin olla käsittelemättä useimpia tunteita ja ajatuksia. Kun on pahamieli, miksi haluaisin lisätä pahaa mieltäni ajattelemalla asioita enempää? Olen huomannut toimivani samalla tavalla aina kun päässäni olevat ajatukset ahdistavat, sen sijaan että käsittelisin sillä hetkellä niitä tunteita, miettisin miksi juuri nyt jokin asia ahdistaa ja mitä voisin asialle tehdä, laitan musiikin soimaan, käännän volumet niin kovalle että käytännössä mun on mahdoton kuulla omia ajatuksia. Toimimalla näin, yritän tukahduttaa tunteeni mutta juuri tällä toimintamallilla huomaamattani tukehdutan vain itseni,
Lounastin tänään Riinan kanssa salitreenin jälkeen, juttelemme suht avoimesti ja hän kertoi kahdesta ajattelutavasta, vihreästä ja punaisesta. Vihreä ajattelumalli, vaikeiden asioiden tullessa vastaan osaa löytää ne hyvät puolet ja pystyy ajattelemaan myönteisesti. Otetaan esimerkiksi Marikan lähtö reissuun- Lähtö tuntuu vaikealta ja oli välttämätöntä, mutta tuo päivä oli onnellinen päivä Marikalle ja iloitsen hänen puolestaan. Sitten on se punainen ajattelumalli, vaikeiden asioiden tullessa vastaan ajattelee asiaa ahdistavana/surullisena/hankalalta ymmärtää ja löytää vain pahaamieltä tuovia ratkaisuja, unohtaa että asiassa on paljon hyvää. Itse ymmärsin omaavani vahvasti punaisen ajattelumallin- Tunnen surua ja luopumista sydämessäni, ajattelen että kuluu kuukausia seuraavaan näkemiseen, ja vaikka tiedän että asiassa on hyviä puolia en kuitenkaan halua hyväksyä niitä omaksi tavaksi ajatella.
Nämä kaksi päivää, joita pelkäsin ja joiden tiesin tulevan ajattelinpa asiasta mitä tahansa, on nyt takana. Tietyllä tapaa oloni on kevyempi, tottakai ikävä on ja se on ihan ok, mutta kuitenkin kevyempi fiilis. Riinan kanssa tuli puhuttua myös arkirutiinin löytämisestä, on hyvä sisällyttää viikkoihin asioita joista saan hyvää mieltä, jotka tuovat iloa. Se, että olen viimeviikkoina perunut menojani, jättänyt menoja menemättä ja jäänyt peiton alle mököttämään, ei tee oloani yhtään paremmaksi. Jatkossa siis, vaikka jonkun asian aloittaminen, tai johonkin meneminen vaatii vähän lisäponnisteluja, pyrin saamaan itseni liikkeelle. Aamulla olin vielä vähän surullinen mennessäni treenaamaan Annan kanssa, hymyä oli vaikea löytää ja yleisesti fiilikset oli vähän matalat. Trainerille on hyvä olla rehellinen ja kertoa missä mennään, sillä jos pitää pahanmielen piilossa ja esittää muuta kuin miltä tuntuu, ei se ole kovin reilua traineria tai itseä kohtaan. Treenin alussa Anna lupasi mulle hyvän mielen ja paremman olon treenin jälkeen, ja jep, saatoinpa löytää itseni myös naurusuin kesken treenin =) Olin ohittanut kokonaan sen, että koen valtavasti iloa treenatessa ja jättänyt siksi treenejäkin väliin, Pidän siis entistäkin tiukemmin kiinni asiasta joka tekee mut onnelliseksi.
Loppuun vielä, mulla on 4kk työsopimusta jäljellä ja sen jälkeen olen päättänyt olla jatkamatta nykyisessä työssäni. Oikeastaan olen päättänyt lähteä reissuun, tapaamme tammikuun lopulla jossain päin maapalloa Marikan kanssa ja olen varannut muutamia kuukausia aikaa matkusteluun. Ajattelen siis nyt, että mulla on täydet 4kk aikaa kerätä matkakassa, tavoitteeni on aika hurja mutta jotain päättäessäni en yleensä tyydy puolimatkaan =) 4kk mulla on aikaa hoitaa asiat kotona niin hyvin, että en koe ikäväksi nousta lentokoneeseen. Tuo sama aika mulla on mahddollisuus antaa itsestäni parhaat puolet ystävilleni,viettää laatuaikaa rakastamieni ihmsiten kanssa, rakastaa koiraani, ottaa selville kaikki mitä on hoidettava ennen reissuani sekä saada keskeneräiset asiat valmiiksi.
Elämässä tulee myös niitä vaikeita asioita, mutta siihen miten ne asiat ottaa ajateltavaksi voi itse vaikuttaa. Uskon että kaikella on tarkoituksensa, ihmisen on koettava vaikeita asioita arvostaakseen ja nauttiakseen hyvistä asioista. Jos aamuisin tunnen, etten jaksa tai ei huvita nousta sängystä ylös, yritän kuitenkin saada itseni liikkeelle koska vain silloin pystyn tekemään asioita joista pidän! Sängynpohjalla on vaikea kokea iloisia hetkiä ja nauttia ihmisistä ja asioista =)
Näin kirjoittaessani voisi ajatella että kaikki on hyvin ja voin kulkea hymyssä suin päivästä toiseen. Kuitenkin, syksy on ollut erittäin vaikeaa aikaa minulle tänävuonna, pelkästään sängystä nouseminen saattaa tuntua kuluttavan liikaa energiaa ja joskus jäänkin päiväksi sänkyyn. Töihin on mentävä työvuorojen niin käskiessä, vaikka tosiasiassa motivaationi työntekoon on miinuksen puolella, sinne kuitenkin raahaudun ja huolehdin että saan työni tehtyä hyvin. Yhä enemmän on tullut myös päviä vastaan, jolloin joudun todella tekemään työtä hymyni eteen, joinain päivinä vain jätän hymyilemättä. Olen tietoisesti jättänyt asioita tekemättä, perunut menojani ja vain unohtanut nauttia pienistä asioista.
Syksy tällä hetkellä merkitsee minulle enimmäkseen luopumista, luopumista ihmisistä. Heinäkuun lopulla sisälläni oli huoli ja pelko menettämisestä, elokuun 1päivä kohtasin juuri nämä tunteet, menetin Isäni. Isän kuoleman jälkeen olin hetken aikaa niin sekaisin päästäni, etten ymmärtänyt oikein miten minun tulisi toimia, mitä minun on tehtävä. Tiesin, että Isä on saatava hautaan mutta en osannut kuvitellakaan mitä kaikkea minun tulee tehdä. Aikaa kului, kuljin täysin sumussa, autopilotti päällä vuorokaudesta seuraavaan, sisälläni oli myllerrys surua ja tyhjyyttä, yritin vain selviytyä päivistä. Syyskuun 3pv oli siunauspäivä, juuri nyt tuntuu että tuo päivä oli raskain ikinä. Kyyneleet valtasivat tähtisilmäni jo kappelin oven avautuessa, ahdistus ja suru kasvoi ensimmäisen virren aikana ja hautaan laskun jälkeen kukkalaitetta kantaessani en pystynyt surunauhaa lukea. Kahvitilaisuuus pidettiin sisareni kodissa, lähimmäisten seurassa.
"Mentyäsi suru jää, kyyneleet kirkkaat silmissäni kimmeltää. "
Syksyyni kuului myös toisesta ihmisestä luopuminen, ihmisestä josta on lyhyen ajan kuluessa tullut hyvinkin tärkeä minulle. Tiesin jo keväästä asti, että syksyn koittaessa Marika on lähdössä reissuun, ja reissu kestäisi pidemmän aikaa, jopa vuoden. Mitä lähemmäs syksyä aika kului sitä enemmän koin ahdistusta ja pelkoa. Lähtöpäivän selvitessä toivoin että kyseinen päivä olisi tänävuonna peruttu kalenterista, joka aamu herättyäni sanoin itselleni että tänään ei ole vielä tuo päivä, älä siis murehdi. Mutta koska aikaa ei voi pysäyttää, tuli kuin tulikin syyskuun 15päivä. Vein Marikan eilen lentokentälle, meillä oli hetki aikaa juoda kahvia ja sitten oli sanottava heipat. Suru tuli puseroon ja kotimatkasta ei selvitty kuivin silmin. Heippojen sanominen on ollut aina vaikeaa mulle, mutta se kuinka vaikeaa tuon sanominen oli eilen, voi sentään. Ajaessani kotiin, ajattelin erästä lausetta, jonka Marika usein on minulle sanonut; "Onneksi en voi ikinä menettää, Universumin välikommentti." Itse tulkitsen sen niin, että koskaan ei voi ketään omistaa, tällöin ei voi myöskään menettää.
Tosiaan juuri luopumisen tuomien tunteiden käsitteleminen on itselleni raskasta ja yritän kaikin tavoin olla käsittelemättä useimpia tunteita ja ajatuksia. Kun on pahamieli, miksi haluaisin lisätä pahaa mieltäni ajattelemalla asioita enempää? Olen huomannut toimivani samalla tavalla aina kun päässäni olevat ajatukset ahdistavat, sen sijaan että käsittelisin sillä hetkellä niitä tunteita, miettisin miksi juuri nyt jokin asia ahdistaa ja mitä voisin asialle tehdä, laitan musiikin soimaan, käännän volumet niin kovalle että käytännössä mun on mahdoton kuulla omia ajatuksia. Toimimalla näin, yritän tukahduttaa tunteeni mutta juuri tällä toimintamallilla huomaamattani tukehdutan vain itseni,
Lounastin tänään Riinan kanssa salitreenin jälkeen, juttelemme suht avoimesti ja hän kertoi kahdesta ajattelutavasta, vihreästä ja punaisesta. Vihreä ajattelumalli, vaikeiden asioiden tullessa vastaan osaa löytää ne hyvät puolet ja pystyy ajattelemaan myönteisesti. Otetaan esimerkiksi Marikan lähtö reissuun- Lähtö tuntuu vaikealta ja oli välttämätöntä, mutta tuo päivä oli onnellinen päivä Marikalle ja iloitsen hänen puolestaan. Sitten on se punainen ajattelumalli, vaikeiden asioiden tullessa vastaan ajattelee asiaa ahdistavana/surullisena/hankalalta ymmärtää ja löytää vain pahaamieltä tuovia ratkaisuja, unohtaa että asiassa on paljon hyvää. Itse ymmärsin omaavani vahvasti punaisen ajattelumallin- Tunnen surua ja luopumista sydämessäni, ajattelen että kuluu kuukausia seuraavaan näkemiseen, ja vaikka tiedän että asiassa on hyviä puolia en kuitenkaan halua hyväksyä niitä omaksi tavaksi ajatella.
Nämä kaksi päivää, joita pelkäsin ja joiden tiesin tulevan ajattelinpa asiasta mitä tahansa, on nyt takana. Tietyllä tapaa oloni on kevyempi, tottakai ikävä on ja se on ihan ok, mutta kuitenkin kevyempi fiilis. Riinan kanssa tuli puhuttua myös arkirutiinin löytämisestä, on hyvä sisällyttää viikkoihin asioita joista saan hyvää mieltä, jotka tuovat iloa. Se, että olen viimeviikkoina perunut menojani, jättänyt menoja menemättä ja jäänyt peiton alle mököttämään, ei tee oloani yhtään paremmaksi. Jatkossa siis, vaikka jonkun asian aloittaminen, tai johonkin meneminen vaatii vähän lisäponnisteluja, pyrin saamaan itseni liikkeelle. Aamulla olin vielä vähän surullinen mennessäni treenaamaan Annan kanssa, hymyä oli vaikea löytää ja yleisesti fiilikset oli vähän matalat. Trainerille on hyvä olla rehellinen ja kertoa missä mennään, sillä jos pitää pahanmielen piilossa ja esittää muuta kuin miltä tuntuu, ei se ole kovin reilua traineria tai itseä kohtaan. Treenin alussa Anna lupasi mulle hyvän mielen ja paremman olon treenin jälkeen, ja jep, saatoinpa löytää itseni myös naurusuin kesken treenin =) Olin ohittanut kokonaan sen, että koen valtavasti iloa treenatessa ja jättänyt siksi treenejäkin väliin, Pidän siis entistäkin tiukemmin kiinni asiasta joka tekee mut onnelliseksi.
Loppuun vielä, mulla on 4kk työsopimusta jäljellä ja sen jälkeen olen päättänyt olla jatkamatta nykyisessä työssäni. Oikeastaan olen päättänyt lähteä reissuun, tapaamme tammikuun lopulla jossain päin maapalloa Marikan kanssa ja olen varannut muutamia kuukausia aikaa matkusteluun. Ajattelen siis nyt, että mulla on täydet 4kk aikaa kerätä matkakassa, tavoitteeni on aika hurja mutta jotain päättäessäni en yleensä tyydy puolimatkaan =) 4kk mulla on aikaa hoitaa asiat kotona niin hyvin, että en koe ikäväksi nousta lentokoneeseen. Tuo sama aika mulla on mahddollisuus antaa itsestäni parhaat puolet ystävilleni,viettää laatuaikaa rakastamieni ihmsiten kanssa, rakastaa koiraani, ottaa selville kaikki mitä on hoidettava ennen reissuani sekä saada keskeneräiset asiat valmiiksi.
Elämässä tulee myös niitä vaikeita asioita, mutta siihen miten ne asiat ottaa ajateltavaksi voi itse vaikuttaa. Uskon että kaikella on tarkoituksensa, ihmisen on koettava vaikeita asioita arvostaakseen ja nauttiakseen hyvistä asioista. Jos aamuisin tunnen, etten jaksa tai ei huvita nousta sängystä ylös, yritän kuitenkin saada itseni liikkeelle koska vain silloin pystyn tekemään asioita joista pidän! Sängynpohjalla on vaikea kokea iloisia hetkiä ja nauttia ihmisistä ja asioista =)
Ihanaa syksyä !
-Nora
rakas ❤️
VastaaPoista<3
Poista